Merikotka

Sinitaivaalla kaarteleva merikotka on uljas lintu! Tällä linnulla on pitkät, leveät siivet, joiden kärkiväli on 2 – 2,4 metriä. Siivenkärjet harittavat ja lyhyt pyrstö on kiilamainen. Vanha merikotka on vaalea, pyrstö valkoinen ja iso nokka keltainen. Vanhat merikotkat on helppo erottaa melkein samankokoisesta maakotkasta. Nuoret merikotkat ovat tummia, usein kirjavia väriltään. 

Merikotka tekee ison risupesänsä tavallisesti kookkaan puun latvaan rauhallisella metsäalueella. Pesä on käytössä monia vuosia, jopa yli 10 vuotta, jos myrskyt eivät sitä aiemmin pudota. Pitkään käytössä olleella pesällä voi olla korkeutta monta metriä ja painoa yli tonnin. Merikotka munii 1-3 munaa etelä-Suomessa maaliskuun puolivälissä, Lapissa kuukautta myöhemmin. Munia kotka hautoo viisi viikkoa ja poikaset kasvavat pesässä kymmenen viikkoa. Merikotkat pesivät ensimmäistä kertaa 5-6 -vuotiaina ja voivat elää jopa yli 30 vuotta. 

Merikotka on tänä päivänä näkyvä petolintu kaikkialla rannikoilla ja saaristossa. Kesällä yhtä lailla kuin talvella sen voi nähdä istumassa luodolla tai kauhomassa taivaalla. Lintu pesii myös Lapin tekoaltaiden ja järvien ympäristössä. 2010-luvulla merikotka on alkanut myös levitä takaisin Järvi-Suomeen, jossa se on edellisen kerran pesinyt 1800-luvulla. On kuitenkin otaksuttavaa, että järvialueen kanta jää merialuetta harvemmaksi. Vuonna 2020 Suomen noin 500 merikotkaparista 15% pesi Lapissa ja 10% muualla sisämaassa. Esiintymisen painopiste on Saaristomerellä, jonka kanta on puolet koko Suomen merikotkista.

Merikotka on tavattoman arka pesäpaikallaan. Perinteisesti se on rakentanut risulinnansa suurien saarien sisäosiin, jossa ihmisiä liikkuu harvoin. Pelotettuna pesältään ei tämä iso lintu uskalla palata takaisin useisiin tunteihin, jolloin variksilla ja korpeilla on tilaisuutensa napata munat tai pienet poikaset pesästä. Tai viileä sää voi kylmettää poikaset hengiltä. Arkuus saattaa olla perintöä siltä ajalta, jolloin merikotkia vainottiin säälimättömästi. Viime aikoina merikotka on tullut luottavaisemmaksi, mutta keväinen häiriö voi edelleen tuhota pesinnän. 
 

Itämeren ravintoketjujen huipulla komeilee hienoja petoja kuten merikotka ja halli. Saalistajana merikotka on opportunisti: sille kelpaa kala ja lintu, myös nisäkkäät, jos onnistuu niitä saamaan kiinni. Rannikolla ja järvillä kalat ovat tärkeintä ravintoa. Matalaan veteen nousevat hauet, säynävät, lahnat ja muut särkikalat ovat tavallista saalista. 

Vaikutus saaristolinnustoon. Ulkosaaristossa linnut muodostavat pääosan ravinnosta, sillä syvissä vesissä kotkan on vaikea kalastaa. Vaikka iso ja kömpelö, on merikotka taitava lintujen saalistaja käyttäen hyväksi yllätystä ja väsytystä. Kesällä vesilintujen ja lokkien poikaset joutuvat usein saaliiksi. Merikotka on oppinut myös käyttämään hyväkseen alkukeväällä harmaahylkeiden kuutteja sekä kesällä merimetsoja ja valkoposkihanhia. Vaikutukset ulkosaariston linnustoon, varsinkin haahkaan, ovat olleet selviä. Sisempänä saaristossa merikotkat syövät enemmän kalaa ja lintuihin kohdistuva saalistuspaine jakaantuu useamman lajin osalle. Siellä saalislajeille on myös tarjolla enemmän suojaa kuin ulkosaariston paljailla luodoilla.

Haahka ja merikotka. Merensaaristossa haahka on tärkein merikotkan saalislajeista. Kun Itämeren ympäristömyrkyt olivat melkein hävittäneet merikotkat ja samanaikaisesti rehevöityneessä meressä kasvoi paljon sinisimpukkaa, lisääntyi haahkakanta 1990-luvulla ulkosaaristossa 5-10 -kertaiseksi verrattuna 1950- tai 1960-lukuun. Merikotkan palattua takaisin ovat useat tekijät romahduttaneet vuorostaan haahkan ulkosaaristossa: merikotkan lisääntynyt saalistus, sinsimpukan väheneminen haahkan talvehtimisalueilla etelä-Itämerellä, leutojen talvien heikentämät sinisimpukat täällä kotimaassa ja uusien vieraspetojen (minkki, supikoira) saapuminen saaristoon. Haahka on sopeutunut merikotkan tuloon siirtymällä väli- ja sisäsaaristoon, jossa pesivillä naarailla ja poikueilla on enemmän suojaa. Mutta siellä vieraspetojen vaikutus on tuntuvampi kuin ulkosaaristossa.

Haaskat ylläpitävät merikotkia. Olisiko nyt tarpeellista suojella haahkaa merikotkan sijaan? Merikotkan lisääntynyttä saalistuspainetta olisi luontevaa pienentää siten, että palautetaan merikotkien talvinen toimeentulo lähemmäs luonnollista tilannetta. Tämä saisi kotkat muuttamaan talveksi pois ja lisäisi niiden talvikuolleisuutta. Tätä varten tulee lopettaa talviaikaiset haaskat tai ainakin vähentää niitä (tuotantoeläinhaaskat, hirvieläinten metsästyksen teurasjätteet, roskakalakasat jäällä). Haaskat voi myös tehdä sellaisiksi, että kotkat eivät pääse niihin käsiksi.  Lisäksi saariston vieraspetoja, minkkiä ja supikoiraa kurittamalla annetaan kaikille linnuille paremmat pesimismahdollisuudet.

Energia ja kasaantuvat ympäristömyrkyt kulkevat yksinkertaisimmillaan kasviplanktonista sinisimpukan ja haahkan kautta merikotkaan. Sinisimpukkaa, haahkaa ja merikotkaa kutsutaan tämän ekosysteemin avainlajeiksi. Itämeren vähäsuolaisen murtoveden ravintoketju ja ravintoverkko ovat vähälajisempia ja yksinkertaisempia kuin valtamerissa tai järvissä. Siksi ne ovat myös haavoittuvampia. Jonkin ulkoisen tekijän aiheuttama muutos avainlajien elinolosuhteissa voi aiheuttaa näkyviä muutoksia ravintoketjussa. 

DDT, PCB ja lyijy. Itämereen päätyy monenlaisia ympäristömyrkkyjä, joista osa kasaantuu vuosien mittaan huippupedon kudoksiin. 1950-60 -luvuilla hyönteismyrkkynä yleisesti käytetty DDT ja mm. sähköeristeenä yleinen PCB romahduttivat niin merikotkan kuin monien muidenkin petojen kannat sukupuuton partaalle. Nyt nämä aineet ovat kiellettyjä ja edelleen erilaisten kemikaalien pitoisuuksia ja vaikutuksia merikotkissa seurataan. Tuorein esimerkki on haaskaravinnon kautta merikotkien elimistöön päätyvä lyijy. Se on peräisin metsästyksessä käytetyistä hauleista ja luodin sirpaleista. Pienikin lyijyn pala ruuansulatuskanavassa on merikotkalle tappava. Tämä havainto herätti huomaamaan, että sama vaara uhkaa riistaruokaa syöviä ihmisiä. Nyt ollaankin lyijyn käyttöä metsästyksessä rajoittamassa kaikkialla Euroopassa. 
 

Yli sata vapaaehtoista pesätarkastajaa käy joka vuosi läpi kaikki tunnetut merikotkien pesät ja etsii uusia vaihtopesiä. Koko maassa tarkastetaan yli 1000 pesää, joista osa on vaikeakulkuisissa paikoissa. Asutuista pesistä poikaset rengastetaan, näistä otetaan DNA-näyte, emolinnut kuvataan ja pesästä kerätään ravintonäytteitä. Vuosittaisten tarkastusten yhteydessä kerätään myös tietoa pesäpaikkoja uhkaavista hankkeista ja selvitetään mahdollisuuksia pesien säästämiseen tai suojeluun yhdessä maanomistajien ja viranomaisten kanssa. Tätä työtä on tehty 1970-luvun alkpuolelta asti ja yhteistyö on tuottanut tulosta. Seurantatiedot tallennetaan Luonnontietellisen keskusmuseon Haliaeetus-tietokantaaan. Näin kerätään ympäristöviranomaisten apuna tietoa, jota käytetään ympäristön tilan raportoinnissa mm. EU:lle ja HELCOM:lle. Tämä on vapaaehtoistyötä ja ympäristöministeriö tukee Sääksisäätiötä maksamalla osan inventointityön matkakustannuksista. 

Merikotka oli vuoteen 2019 saakka uhanalainen laji, mutta nyt lajin kanta on todettu niin vahvaksi, että tätä erityisasemaa ei tarvita. Merikotka on kuitenkin edelleen rauhoitettu lintulaji, joka nauttii paitsi Suomen myös Euroopan lainsäädännön tasolla erityissuojelua. Merikotkan, kuten kaikkien suurten petolintujen näkyvät pesäpuut ympäristöineen ovat edelleen lain suojaamia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että valtaosa suomalaisista suhtautuu merikotkaan ihaillen ja suojelevasti.  

On tärkeää, että isona ja arkana lintuna merikotka otetaan huomioon kaavoituksessa, metsätaloudessa ja luonnon virkistykäytössä. Vakituisten, tunnettujen pesäpaikkojen lähelle ei kaavoiteta loma-asutusta, tuulivoimaloita tai liikenneväyliä. Metsäyhtiöt ja metsänhoitoyhdistykset pyrkivät ohjaamaan hakkuita kauemmas pesien lähistöltä. Sääksisäätiö toimittaa viranomaisille, suunnittelijoille ja tarvittaessa muille toimijoille tietoja merikotkan pesäpaikoista, jotta niitä voidaan säästää. 

Toisinaan kuitenkin tietokatkokset ovat aiheuttaneet vahinkoja ja merikotka on joutunut väistymään pesimäsijoitaan. Merikotkan vainoa ei Suomessa ole enää viime vuosikymmeninä esiintynyt. 
 

Suomessa pesivien merikotkien parimääristä, pesimämenestyksestä ja poikastuotosta on kerätty arvokas aikasarja 1970-luvulta alkaen. Merikotkan nousu aallonpohjasta Suomen ehkä näkyvimmäksi petolinnuksi on hyvin dokumentoitu. Tämä on ollut mahdollista vuodesta toiseen jatkuvalla sinnikkäällä työllä, jota on helpottanut kotkien pesäpaikkauskollisuus. Merikotka saattaa pesiä jopa toistakymmentä vuotta samassa pesässä. Uusien pesien ja vaihtopesien löytämisessä saadaan usein apua paikallisilta asukkailta. Voidaan arvioida, että Suomen merikotkien pesistä noin 90% on vuosittaisessa seurannassa. Pesiin kiivetään sekä poikaset rengastetaan ja mitataan, niistä otetaan myös näytteitä. Osa pesistä on niin korkealla ja vaikeassa latvassa, että niiden pesimätulos tarkastetaan droonin avulla. 

Merikotka on valittu HELCOM:n (Itämeren suojelukomissio) indikaattorilajiksi, jonka tilanteen seurantaan jäsenvaltiot ovat sitoutuneet. HELCOM seuraa erityisesti onnistuneiden pesintöjen osuutta ja poikasmäärän suhdetta parimäärään, sillä näissä tapahtuvat muutokset tai alueelliset erot kuvaavat ravintoverkossa tapahtuvia muutoksia. 
 

Merikotkaa tutkitaan monelta kannalta. Pesimätulosta ja siihen vaikuttavia tekijöitä tarkkaillaan. Poikasista otetaan rengastuksen yhteydessä DNA-näyte ja mitataan siiven pituus, josta saadaan laskettua poikasen ikä ja voidaan siten laskea pesinnän aloitusajankohta. Pesillä olevia saaliita merkitään muistiin. Pesältä pudonneita saalistähteitä kerätään talteen myöhempää määritystä varten. Pesällä näkyvät emolinnut kuvataan ja kuvasta saadaan parhaimmillaan tunnistettua emolinnun renkaan yksilöllinen koodi tai yleensä ainakin se, onko naaraalla tai koiraalla renkaita. Pesän ympäristöstä kerätään emolintujen pudottamia sulkia, joista saadaan sekä DNA:ta yksilöiden tunnistamiseen että materiaalia ympäristömyrkky- tai isotooppimäärityksiin. Näitä materiaaleja on jo käytetty useissa tutkimuksissa, mutta paljon enemmänkin on mahdollista tehdä. Joitakin tutkimusraportteja on luettavissa täällä (linkki).

Merikotkalla oli aikanaan keskeinen rooli Itämeren ravintoverkon ympäristömyrkkypitoisuuksien tutkimuksessa. Tällä hetkellä merikotkat kertovat esimerkiksi laajasta lyijyongelmasta luonnossa. Meillä 31% merikotkista on kuollut ravinnon mukana saamaansa lyijyyn, joka on lähtöisin metsästyksessä käytettävistä hauleista ja luodeista. Tämä on myös varoitus riistaa syöville ihmisille.  

Satelliittikotkat. Merikotkatyöryhmä käynnisti keväällä 2009 hankkeen merikotkien varustamiseksi satelliittilähettimellä, joka antaa jatkuvaa tietoa linnun olinpaikasta ja liikkumisesta. WWF Suomi rahoitti hanketta, jonka tarkoituksena oli ennen muuta saada lisätietoa siitä, miten tuulivoimapuistojen rakentamisessa voitaisiin ottaa merikotka huomioon. Vuosina 2009-13 kiinnitettiin kaikkiaan 14 merikotkan poikaselle reppu selkään. 

Näiden lintujen liikkeistä on kertynyt suuri määrä paikkatietoa. Pesästä lähtevien poikasten liikkuminen ensimmäisten kuukausien aikana, eräiden nuorten lintujen vakituiset talvehtimispaikat etelämpänä, nuorten jokakesäiset matkat kesäksi pohjoisee (Lappiin, Kuollan niemimaalle) ja pesimäiän lähestyessä paluu takaisin synnyinseudulle. Lisätietoa on saatu myös alkuperäisestä aiheesta, merikotkien suosimista oleskelualueista rannikolla ja suhtautumisesta tuulimyllyihin. 
 

Tällä hetkellä Suomen merikotkakanta on vahva eikä ole näkyvissä mitään yksittäistä tekijää, joka veisi lajin samalla tavalla sukupuuton partaalle kuin 1960-70 -luvuilla. Kuitenkin ravinnon mukana elimistöön kulkeutuvat akuutisti myrkylliset tai kasautuvat haitalliset kemikaalit ovat aina uhkana ravintoketjun huipulla olevalle lajille. Aiemmin DDT- ja PCB-yhdisteet sekä viime aikoina lyijy ovat osoittautuneet salakavaliksi vaaratekijöiksi. 

Lintuinfluenssa tappoi Suomessakin merikotkia vuosina 2016-18. Heikkokuntoisia vesilintuja saalistava merikotka voi saada tartunnan milloin virus on levinnyt meidän rannikoillemme saakka. Se voi myöskin haaskojen kautta levittää infektiota eteenpäin toisille kotkille ja muille linnuille. Tällä voi olla vaarallisia seurauksia, jos sairaus pääsisi leviämään siipikarjan kasvatusyksiköihin.  Sairautta esiintyy kuitenkin harvoin Euroopassa.

Suuret tuulipuistot aiheuttavat vuosittain merikotkille kuolemia, kun linnut lentävät pyöriviin lapoihin. Norjassa on yhdessä ainoassa tuulipuistossa kuollut liki 60 merikotkaa ja Suomessakin kuolemantapauksia todetaan vuosittain. Yhteiskuntamme tehokas maankäyttö voi vaarantaa sopivan rauhallisten pesäpaikkojen tai isojen, vahvaoksaisten pesäpuiden saatavuutta. Tässä yhteistyö kaavoittajien ja metsäviranomaisten kanssa mahdolistaa merikotkan huomioon ottamisen. 
 

Merikotkan syöksykierre alkoi näkyä kaikkialla Euroopassa 1950-luvulla. Aluksi uskottiin yhä jatkuvan vainon harventavan merikotkia, sillä todellista syytä ei tiedetty merikotkan, kalasääsken tai muutamien muiden petolintujen vähenemiseen. Ympäristömyrkkyjen rooli paljastui vähitellen 1960-luvulta alkaen. Tilanne oli synkimmillään 1970-luvulla. Määrätietoisten suojelutoimien ansiosta tilanne saatiin ensin pysähtymään ja sitten 1980-luvun lopulta alkaen ensin hitaaseen, sitten nopeampaan nousuun. Viisikymmentä vuotta suojelutyön alkamisen jälkeen on Suomessa vahvempi merikotkakanta kuin koskaan tunnettuna aikana. Moni tekijä on vaikuttanut myönteiseen kehitykseen.


1950-60 -luvuilla yhä useammat lintuharrastajien tuntemat merikotkien risulinnat jäivät asumattomiksi. Vuonna 1962 amerikkalainen Rachel Carson julkaisi kirjan Äänetön kevät, joka havahdutti siihen, miten kemiallisesti valmistetut hyönteismyrkyt kulkeutuvat ravintoketjussa ja millaisia vaikutuksia niillä on sekä muuhun luontoon että ihmisten terveyteen. Teuvo Suomisen vaikuttava kirja Lintujemme katoava aateli ilmestyi vuonna 1967. Lyhyt kuvaus Turun saariston tilanteesta tiivistää olennaisen: ”Yhä useampi paikka on autioitunut, ja sitä ennen on esiintynyt vuosia, jolloin pesillä on oleskellut yksinäinen lintu tai pari kuitenkaan munimatta. Myös on alkanut esiintyä kuoriutumatta jääneitä munia sekä poikasia, jotka pian kuoriuduttuaan ovat kuolleet. Muutokset ovat varsin selväpiirteisesti tapahtuneen vuoden 1960 jälkeen, jokseenkin samaan aikaan kun Ahvenanmaan merikotkien tulevaisuuden toiveet lopullisesti romahtivat.”

Vähitellen valkeni, että meillä Suomessakin DDT- ja PCB-yhdisteet aiheuttavat petolintujen hedelmättömyyttä ja uhkaavat hävittää niitä sukupuuttoon. Eräänlainen nollavuosi oli meillä vuosi 1972. Tuolloin DDT:n käyttö kiellettiin maataloudessa (kokonaan v. 1976) ja aktiiviset pelastustoimet käynnistyivät. Merikotkapareja tiedettiin olevan jäljellä enää 15 ja ne saivat lentoon 4 poikasta. Koko 1970-luvun ajan merikotka häilyi sukupuuton partaalla. 

WWF:n suojelutyö 1972-2019

Kun WWF Suomi (silloin Maailman Luonnon Säätiö) aloitti toimintansa Suomessa syksyllä 1972, tuli merikotkasta säätiön ensimmäinen kansainvälinen suojeluhanke. Tuolloin perustettiin WWF:n yhteyteen merikotkatyöryhmä, joka hahmotteli suojelutyölle tavoitteet: (1) yhtenäisin menetelmin tehty maastoinventointi merikotkakannan ja pesimätuloksen selvittämiseksi, (2) talviruokinta myrkyttömän ravinnonsaannin turvaamiseksi, (3) tunnettujen pesien suojelutoimien aloittaminen (neuvotteluja metsäalan toimijoiden ja maanomistajien kanssa) ja tekopesien rakentaminen sekä (4) merikotkaa koskevan tutkimuksen seuraaminen ja merikotkan tilanteesta tiedottaminen. 

Työryhmä toimi keräämällä mukaan vapaaehtoisia luonnonharrastajia, jotka toimivat merikotkan tuolloisilla esiintymisalueilla: Turun saaristossa, Ahvenanmaalla, Merenkurkussa ja Lapissa. Tuloksia alkoi näkyä 1980-luvun loppupuolella, kun pesivä kanta vähitellen kääntyi kasvuun. Merikotkatyöryhmän organisoima laaja talviruokinta jatkui melkein 30 vuotta ja lopetettiin vuonna 2000. Työryhmän vuosittain keräämä tarkka tieto Suomen merikotkakannan tilasta ja tuottokyvystä on osoittautunut niin arvokkaaksi, että kattava koko pesivän kannan inventointi jatkuu edelleen. Suojelutyötä on tehty varsinkin alkuvuosina tiiviissä yhteydessä ruotsalaisten kanssa, sittemmin yhteistyö on laajentunut koko Itämeren valuma-alueen kattavaksi. 

Kotimaassa työryhmä on saanut aikaiseksi mm. isoille petolinnuille vaarallisten sähköpylväiden suojauksen siten, että sähköverkosta vastaavat yhtiöt ovat rakentaneet pahimpiin paikkoihin johtimien yläpuolelle vaakapalkin, jota kotkat, sääkset ja huuhkajat voivat turvallisesti käyttää tähystyspaikkoina (linkki). Merkittävä on myös työryhmän laatima ohjeistus tuulivoiman rakentamisesta. Koska isot tuulimyllyt voivat olla väärin sijoitettuina vaarallisia merikotkille, julkaisi WWF suosituksen, jonka tärkein ohje oli välttää tuulimyllyjen sijoittamista kahta kilometriä lähemmäksi merikotkan pesää. Tämä tuulivoimaohje on osoittautunut toimivaksi, ja sitä on kunnioitettu melkein kaikkien Suomen tällä hetkellä pyörivien noin 800 tuulimyllyn rakentamisessa (linkki). Tietojenkäsittelyn ammattilaiset ja opiskelijat kehittivät 2000-luvun alussa Haliaeetus-tietokannan, johon Sääksisäätiön pesätarkastajat tallentavat tiedot jokaisen tunnetun pesän tilanteesta. Tietokantaa ylläpitää Luonnontieteellinen keskusmuseo, ja siellä on 2010-luvun lopussa talletettuna 16 311 pesätarkastusta ja tietoja 2 031 merikotkan entisestä ja nykyisestä puussa olevasta tai maahan jo pudonneesta pesästä. Vuonna 2019 noin sata pesätarkastajaa oli mukana tietojen keruussa ja tallennuksessa. Haliaeetus-tietokannasta luovutetaan vuosittain pesäpaikkatietoja viranomaisille.

Vuonna 2019 julkaistu Suomen luonnon uhanalaisuusraportti totesi ensi kerran, että merikotkakanta on saavuttanut elinvoimaisuuden eikä laji ole enää uhanalainen. Suomessa asui v. 2019 työryhmän varmistaman tiedon mukaan yli 500 paria merikotkia, jotka saivat 570 poikasta. Merikotkatyöryhmän työ siirtyi vuodesta 2020 alkaen Sääksisäätiön yhteyteen. 

Merikotka 2020-luvulla

Merikotka on kärsinyt ihmisen vainosta ainakin 1700-luvulta alkaen. Viranomaisten tapporahojen kannustamana laji saatiin ensimmäisen kerran melkein hävitettyä 1910-luvulla. Vaikka vaino vähitellen väheni, ajoivat ympäristömyrkyt merikotkan uudelleen sukupuuton partaalle 1970-luvulla. Ympäristömyrkkyjen väheneminen, vainon loppuminen ja suojelutoimet pelastivat merikotkan.

Kun merikotka on nyt palannut elinvoimaiseksi ja yleiseksi petolinnuksi suuressa osassa maatamme, on sen elintila muuttunut melko lailla. Merikotkaa ei enää vainota, päinvastoin sitä ihaillaan ja kunnioitetaan huolimatta siitä, että se saalistaa samaa luonnonvaraa, jota metsästäjät ja kalastajat pyytävät. Toki entistä rehevämmät vesistöt tarjoavat nyt paljon enemmän syötävää kuin vaikkapa sata vuotta sitten. 

Ympäristömyrkkyjen akuutti uhka on väistynyt, mutta suomalaisen luonnon muutokset pakottavat myös aran ison linnun sopeutumaan. Siellä missä on rikkaita saalistusmaita, ei enää välttämättä löydy hiljaisia, syrjäisiä metsänkulmia, jossa satoja kiloja painava merikotkan risupesä pysyy puussa vuosikymmenestä toiseen. Merikotka onkin rohkaistunut tulemaan lähemmäs asutusta ja rakentamaan pesänsä joskus talousmetsän isoihin siemenpuihin tai vähällä käytöllä olevien kesämökkien takamaalle, jossa metsä on saanut rauhassa kasvaa. 
 

Merikotkien suojelu ja kannan kehityksen seuranta on vapaaehtoistoimintaa, jossa luonnonharrastajien, tavallisten ihmisten ja tutkijoiden havainnot ovat tärkeitä. Ota rohkeasti yhteyttä ja kerro kiinnostavista havainnoitasi!

Merikotkan pesistä ylläpidetään Luonnontieteellisen keskusmuseon tietokantaa, jota Sääksisäätiön merikotkatyöryhmä täydentää havainnoilla ja pesien tarkastustiedoilla. Jos sinä tunnet merikotkan pesän tai tiedät niiden vakituisen oleskelualueen, ilmoita havainnostasi merikotkatyöryhmälle. Voit tehdä ilmoituksen luottamuksellisesti tähän osoitteeseen: merikotka@saaksisaatio.fi. Voit myös olla yhteydessä suoraan merikotkatyöryhmän jäseniin.

Alueen merikotkia seuraava pesätarkastaja on tarvittaessa sinuun yhteydessä, jos niin haluat. Merikotkatyöryhmälle voi ilmoittaa esim. maastosta löytyneestä loukkaantuneesta, kuolleesta merikotkasta tai niiden renkaista. Kuolleet merikotkat tulee lähettää Ruokavirastoon Ouluun. Matkahuolto toimittaa paketin maksutta perille. On tärkeää liittää mukaan tiedot linnun löytöpaikasta, ajankohdasta ja löytäjästä (linkki).

Merikotkatyöryhmä

Sääksisäätiön merikotkatyöryhmään kuuluvat seuraavat henkilöt:


Asiantuntija-apua

Vuosikymmenien kuluessa merikotkatyöryhmälle on tullut vakiintunut tehtävä antaa asiantuntijalausuntoja kaavoitusta, rakentamista, metsänkäsittelyä ym. koskevissa kysymyksissä, milloin nämä sivuavat merikotkan elinpiiriä. 

Luonnontieteellisen keskusmuseon Haliaeetus-tietokannassa on tiedot kaikista tunnetuista merikotkien pesistä ja pesinnöistä. Työryhmä voi perustelluista syistä luovuttaa tietokannasta tietoja rajatun alueen pesistä, näiden ympäristötiedoista tai pesintätuloksista viranomaisille, tutkijoille, kaavoittajille tai erilaisten hankkeiden suunnittelijoille. Tämä edellyttää ehdotonta luottamuksellisuutta ja sopimusta siitä, että tiedot eivät joudu vääriin käsiin. 

Asiantuntija-apua tai tietoja voi kysyä merikotkatyöryhmältä osoitteessa merikotka@saaksisaatio.fi
 

Sääksisäätiö - Finnish Osprey Foundation

PL 71, 13211 Hämeenlinna
 +358 500 306904
 mahyv@outlook.com
www.saaksisaatio.fi

Sääksikeskus - Osprey Center

Pohtiolammentie 64,
32670 Kangasala
 +358 40 528 3030
 jouko.alhainen@pp.inet.fi