Merikotka on palannut

Itämeren ravintoketjujen huipulla komeilee hienoja petoja kuten merikotka ja halli. Huippupeto merikotka on saalistajana monipuolinen opportunisti: sille kelpaa kala ja lintu, myös nisäkkäät, jos onnistuu niitä saamaan kiinni. Rannikolla ja järvillä kalat ovat tärkeintä ravintoa. Matalaan veteen nousevat hauet, säynävät, lahnat ja muut särkikalat ovat tavallista saalista. Ulompana saaristossa suurin osa ravinnosta on lintuja, sillä syvissä vesissä kotkan on vaikea kalastaa. 

Suuren petolinnun yleistyminen on aiheuttanut saaliseläinten, nimenomaan lintujen runsauksissa muutoksia, kun suosituimmat saalistuksen kohteet ovat joutuneet sopeutumaan ilmasta lähestyviin teräviin kynsiin. Merikotkan paluu on vähentänyt haahkan ja merihanhen kantaa erityisesti ulkosaaristossa. Merikotka on kurittanut myös isojen lokkien ja merimetson yhdyskuntia. 

Kuvat: Hannu Vainiopekka

Huippupeto säätelee saaliseläinten kantoja

Itämeren ravintoketjujen huipulla komeilee hienoja petoja kuten merikotka ja halli. Huippupeto merikotka on saalistajana monipuolinen opportunisti: sille kelpaa kala ja lintu, myös nisäkkäät, jos onnistuu niitä saamaan kiinni. Rannikolla ja järvillä kalat ovat tärkeintä ravintoa. Matalaan veteen nousevat hauet, säynävät, lahnat ja muut särkikalat ovat tavallista saalista. Ulompana saaristossa suurin osa ravinnosta on lintuja, sillä syvissä vesissä kotkan on vaikea kalastaa. 

Suuren petolinnun yleistyminen on aiheuttanut saaliseläinten, nimenomaan lintujen runsauksissa muutoksia, kun suosituimmat saalistuksen kohteet ovat joutuneet sopeutumaan ilmasta lähestyviin teräviin kynsiin. Merikotkan paluu on vähentänyt haahkan ja merihanhen kantaa erityisesti ulkosaaristossa. Merikotka on kurittanut myös isojen lokkien ja merimetson yhdyskuntia. 

 

Haahka ja merikotka 

Kun merikotka oli ympäristömyrkkyjen ja vainon takia melkein hävinnyt saaristoistamme, lisääntyi haahkakanta parhailla sinisimpukka-alueilla 1990-luvulle tultaessa 5-10 -kertaiseksi verrattuna 1950- tai 1960-lukuun. Merikotkan palattua takaisin ovat useat tekijät romahduttaneet vuorostaan haahkan ulkosaaristossa: merikotkan lisääntynyt saalistus, sinsimpukan väheneminen haahkan talvehtimisalueilla etelä-Itämerellä, leutojen talvien heikentämät sinisimpukat täällä kotimaassa ja uusien vieraspetojen (minkki, supikoira) saapuminen saaristoon. Haahka on sopeutunut merikotkan tuloon siirtymällä väli- ja sisäsaaristoon, jossa pesivillä naarailla ja poikueilla on enemmän suojaa. Mutta siellä vieraspetojen vaikutus on tuntuvampi kuin ulkosaaristossa.

Haaskat ylläpitävät merikotkia 

Olisiko nyt tarpeellista suojella haahkaa merikotkan sijaan? Paras tapa antaa haahkalle enemmän elintilaa olisi talviaikaisten haaskojen lopettaminen mantereella ja saaristossa. Tämä koskee etenkin tuotantoeläinhaaskoja, hirvieläinten metsästyksen teurasjätteitä, roskakalakasoja jäällä. Nämä elättävät satoja merikotkia, variksia ja korppeja – sekä supikoiria – yli talvikauden. Ylimääräisen tarjonnan lopettaminen lisäisi näiden eläinten talvikuolleisuutta lähemmäs luonnollista tilannetta.

Ympäristön tilan tärkeä indikaattori

Huippupetona merikotka on tärkeä ympäristön tilan indikaattori. Kasaantuvat ympäristömyrkyt kulkeutuvat kasviplanktonista sinisimpukan ja haahkan – tai vaihtoehtoisesti kalojen – kautta merikotkaan. Ekosysteemi on täällä haavoittuva ja herkkä, sillä ravintoverkko on niukkalajinen ja yksinkertaisempi kuin valtamerissä tai järvissä. Jos ravintoketjussa on ympäristömyrkkyjä, voivat merikotkayksilöt kerätä niitä itseensä huomattavia määriä. Kuten on huomattu, huippupedon mahdollinen häviäminen – tai paluu – voivat aiheuttaa laajoja muutoksia ekosysteemissä. Tämän takia HELCOM, Itämeren suojelukomissio on nimennyt merikotkan yhdeksi Itämeren tilan indikaattorilajiksi. Näiden seuranta mahdollistaa huolestuttavien muutosten havaitsemisen aikaisessa vaiheessa. 


 

 

DDT, PCB ja lyijy

Itämereen päätyy monenlaisia ympäristömyrkkyjä, joista osa kasaantuu vuosien mittaan ravintoketjun huipulle. 1950-60 -luvuilla hyönteismyrkkynä yleisesti käytetty DDT ja mm. sähköeristeenä yleinen PCB romahduttivat niin merikotkan kuin monien muidenkin petojen kannat sukupuuton partaalle. Nyt nämä aineet ovat kiellettyjä, mutta edelleen erilaisten kemikaalien pitoisuuksia ja vaikutuksia merikotkissa seurataan. Tuorein esimerkki kasautuvasta myrkystä on haaskaravinnon kautta merikotkien elimistöön päätyvä lyijy. Se on peräisin metsästyksessä käytetyistä hauleista ja luodin sirpaleista. Pienikin lyijyn pala ruuansulatuskanavassa on merikotkalle erittäin myrkyllinen, kuten muillekin elämille. Tämä havainto herätti huomaamaan, että lyijyvaara uhkaa myös riistaruokaa syöviä ihmisiä. Kun tämä havaittiin, ollaan lyijyn käyttöä metsästyksessä rajoittamassa kaikkialla Euroopassa. 
 

Merikotkaa seurataan ja suojellaan

Tietoa kerätään vapaaehtoistyöllä

Yli sata merikotkatyöryhmän vapaaehtoista pesätarkastajaa käy joka vuosi läpi kaikki tunnetut, yli 1000 merikotkan pesää ja etsii uusia vaihtopesiä. Pesiin kiivetään ja asutuista pesistä poikaset rengastetaan, näistä otetaan DNA-näyte, emolinnut kuvataan, niiden sulkia otetaan talteen ja pesästä kerätään ravintonäytteitä. Osa pesistä on niin korkealla tai vaikeassa latvassa, että niiden pesimätulos tarkastetaan droonin avulla.  Vuosittaisten tarkastusten yhteydessä kerätään myös tietoa pesäpaikkoja uhkaavista hankkeista ja selvitetään mahdollisuuksia pesien säästämiseen tai suojeluun yhdessä maanomistajien ja viranomaisten kanssa. Tätä työtä on tehty 1970-luvun alkupuolelta asti ja yhteistyö on tuottanut tulosta. Merikotka oli vuoteen 2019 saakka uhanalainen laji, mutta nyt lajin kanta on todettu niin vahvaksi, että tätä erityisasemaa ei tarvita. 


 

Kerätyt seurantatiedot tallennetaan Luonnontietellisen keskusmuseon Haliaeetus-tietokantaaan ja näytteet ympäristönäytepankkiin. Ympäristöviranomaisten apuna kootaan näin tietoa, jota käytetään ympäristön tilan raportoinnissa mm. EU:lle ja HELCOM:lle. Tämä on vapaaehtoistyötä ja ympäristöministeriö tukee Sääksisäätiötä maksamalla osan inventointityön matkakustannuksista. 

Pitkäjänteistä työtä

Suomessa pesivien merikotkien parimääristä, pesimämenestyksestä ja poikastuotosta on kerätty arvokas aikasarja 1970-luvulta alkaen. Merikotkan nousu aallonpohjasta Suomen ehkä näkyvimmäksi petolinnuksi on hyvin dokumentoitu. Tämä on ollut mahdollista vuodesta toiseen jatkuvalla sinnikkäällä työllä, jota on helpottanut kotkien pesäpaikkauskollisuus. Merikotka saattaa pesiä jopa toistakymmentä vuotta samassa pesässä – tai merikotkapari voi myös rakentaa uuden pesän joka vuosi. Uusien pesien ja vaihtopesien löytämisessä saadaan usein apua paikallisilta asukkailta. Voidaan arvioida, että Suomen merikotkien pesistä noin 90% on vuosittaisessa seurannassa.  

Pidetty ja suojeltu lintu

Vaikka ei enää uhanalainen, on merikotka edelleen rauhoitettu lintu, joka nauttii paitsi Suomen myös Euroopan lainsäädännön tasolla erityissuojelua. Merikotkan, kuten kaikkien suurten petolintujen näkyvät pesäpuut ympäristöineen ovat edelleen lain suojaamia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että valtaosa suomalaisista suhtautuu merikotkaan ihaillen ja suojelevasti.  

On tärkeää, että isona ja arkana lintuna merikotka otetaan huomioon kaavoituksessa, metsätaloudessa ja luonnon virkistykäytössä. Vakituisten, tunnettujen pesäpaikkojen lähelle ei kaavoiteta loma-asutusta, tuulivoimaloita tai liikenneväyliä. Yhteistyö metsäyhtiöiden, metsänomistajien ja metsänhoitoyhdistysten kanssa mahdollistaa hakkuiden ohjaamisen kauemmas pesien lähistöltä. Sääksisäätiön merikotkatyöryhmän keräämät tiedot toimitetaan viranomaisille sekä tarvittaessa erilaisten hankkeiden suunnittelijoille ja muille toimijoille, jotta pesäpaikkoja voidaan säästää. Vuosien mittaan on sattunut tapauksia, jolloin tietokatkokset ovat aiheuttaneet vahinkoja ja merikotka on joutunut väistymään pesimäsijoitaan. Merikotkan vainoa ei Suomessa ole enää viime vuosikymmeninä esiintynyt. 

Kiinnostava tutkimuskohde

Merikotkaa tutkitaan monipuolisesti. Pesimätulosta ja siihen vaikuttavia tekijöitä tarkkaillaan. Poikasista otetaan rengastuksen yhteydessä DNA-näyte ja mitataan siiven pituus, josta saadaan laskettua poikasen ikä ja voidaan siten laskea pesinnän aloitusajankohta. Pesillä olevia saaliita merkitään muistiin. Pesältä pudonneita saalistähteitä kerätään talteen myöhempää määritystä varten. Pesällä näkyvät emolinnut kuvataan ja kuvasta saadaan parhaimmillaan tunnistettua emolinnun renkaan yksilöllinen koodi tai yleensä ainakin se, onko naaraalla tai koiraalla renkaita. Pesän ympäristöstä kerätään emolintujen pudottamia sulkia, joista saadaan sekä DNA:ta yksilöiden tunnistamiseen että materiaalia ympäristömyrkky- tai isotooppimäärityksiin.

HELCOM, Itämeren suojelukomissio, seuraa erityisesti onnistuneiden pesintöjen osuutta ja poikasmäärän suhdetta parimäärään, sillä näissä tapahtuvat muutokset tai alueelliset erot kuvaavat ravintoverkossa tapahtuvia muutoksia. Tutkimusta varten kerättyjä aineistoja on jo käytetty useissa tutkimuksissa, mutta paljon enemmänkin on mahdollista tehdä. Joitakin tutkimusraportteja on luettavissa täällä (linkki).

Merikotkalla on ollut keskeinen rooli Itämeren ravintoverkon ympäristömyrkkypitoisuuksien tutkimuksessa. Tällä hetkellä merikotkat kertovat myös laajasta lyijyongelmasta luonnossa. Meillä 31% merikotkista on kuollut ravinnon mukana saamaansa lyijyyn, joka on lähtöisin metsästyksessä käytettävistä hauleista ja luodeista. Tämä on myös varoitus riistaa syöville ihmisille.  

Satelliittikotkat

Merikotkatyöryhmä käynnisti keväällä 2009 hankkeen merikotkien varustamiseksi satelliittilähettimellä, joka antaa jatkuvaa tietoa linnun olinpaikasta ja liikkumisesta. WWF Suomi rahoitti hanketta, jonka tarkoituksena oli ennen muuta saada lisätietoa siitä, miten tuulivoimapuistojen rakentamisessa voitaisiin ottaa merikotka huomioon. Vuosina 2009-13 kiinnitettiin kaikkiaan 14 merikotkan poikaselle reppu selkään. 

Näiden lintujen liikkeistä on kertynyt suuri määrä paikkatietoa. Pesästä lähtevien poikasten liikkuminen ensimmäisten kuukausien aikana, eräiden nuorten lintujen vakituiset talvehtimispaikat etelämpänä, nuorten jokakesäiset matkat kesäksi pohjoisee (Lappiin, Kuollan niemimaalle) ja pesimäiän lähestyessä paluu takaisin synnyinseudulle. Lisätietoa on saatu myös alkuperäisestä aiheesta, merikotkien suosimista oleskelualueista rannikolla ja suhtautumisesta tuulimyllyihin. 

Merikotkan pelastustarina

Merikotkan syöksykierre alkoi näkyä kaikkialla Euroopassa 1950-luvulla. Aluksi uskottiin vuosikymmeniä jatkuneen vainon harventavan merikotkia, sillä todellista syytä ei tiedetty merikotkan, kalasääsken tai muutamien muiden petolintujen vähenemiseen. Ympäristömyrkkyjen rooli paljastui vähitellen 1960-luvulta alkaen. Tilanne oli synkimmillään 1970-luvulla. WWF:n merikotkatyöryhmän perustaminen vuonna 1972 ja tämän toimesta käynnistettyjen määrätietoisten suojelutoimien ansiosta tilanne saatiin ensin pysähtymään ja sitten 1980-luvun lopulta alkaen ensin hitaaseen, sitten nopeampaan nousuun. Viisikymmentä vuotta suojelutyön alkamisen jälkeen Suomessa on vahvempi merikotkakanta kuin koskaan tunnettuna aikana. Moni tekijä on vaikuttanut myönteiseen kehitykseen. Merikotkatyöryhmä jatkaa työtään Sääksisäätiön yhteydessä.

Romahdus

1950-60 -luvuilla yhä useammat lintuharrastajien tuntemat merikotkien risulinnat jäivät asumattomiksi. Vuonna 1962 amerikkalainen Rachel Carson julkaisi kirjan Äänetön kevät, joka havahdutti siihen, miten kemiallisesti valmistetut hyönteismyrkyt kulkeutuvat ravintoketjussa ja millaisia vaikutuksia niillä on sekä muuhun luontoon että ihmisten terveyteen. Teuvo Suomisen vaikuttava kirja Lintujemme katoava aateli ilmestyi vuonna 1967. Lyhyt ja synkkä kuvaus Turun saariston tilanteesta tiivistää olennaisen: ”Yhä useampi paikka on autioitunut, ja sitä ennen on esiintynyt vuosia, jolloin pesillä on oleskellut yksinäinen lintu tai pari kuitenkaan munimatta. Myös on alkanut esiintyä kuoriutumatta jääneitä munia sekä poikasia, jotka pian kuoriuduttuaan ovat kuolleet. Muutokset ovat varsin selväpiirteisesti tapahtuneen vuoden 1960 jälkeen, jokseenkin samaan aikaan kun Ahvenanmaan merikotkien tulevaisuuden toiveet lopullisesti romahtivat.”

Vähitellen valkeni, että meillä Suomessakin DDT- ja PCB-yhdisteet aiheuttavat petolintujen hedelmättömyyttä ja uhkaavat hävittää niitä sukupuuttoon. Eräänlainen nollavuosi oli meillä vuosi 1972. Tuolloin DDT:n käyttö kiellettiin maataloudessa (kokonaan v. 1976) ja aktiiviset pelastustoimet käynnistyivät. Merikotkapareja tiedettiin olevan jäljellä enää 15 ja ne saivat lentoon 4 poikasta. Koko 1970-luvun ajan merikotka häilyi sukupuuton partaalla. 
 

Merikotkatyöryhmän perustaminen

Kun WWF Suomi (silloin Maailman Luonnon Säätiö) aloitti toimintansa Suomessa syksyllä 1972, tuli merikotkasta säätiön ensimmäinen kansainvälinen suojeluhanke. Tuolloin perustettiin WWF:n yhteyteen merikotkatyöryhmä, joka hahmotteli suojelutyölle tavoitteet: (1) yhtenäisin menetelmin tehty maastoinventointi merikotkakannan ja pesimätuloksen selvittämiseksi, (2) talviruokinta myrkyttömän ravinnonsaannin turvaamiseksi, (3) tunnettujen pesien suojelutoimien aloittaminen (neuvotteluja metsäalan toimijoiden ja maanomistajien kanssa) ja tekopesien rakentaminen sekä (4) merikotkaa koskevan tutkimuksen seuraaminen ja merikotkan tilanteesta tiedottaminen. 

Työryhmä toimi keräämällä mukaan vapaaehtoisia luonnonharrastajia, jotka toimivat merikotkan esiintymisalueilla Turun saaristossa, Ahvenanmaalla, Merenkurkussa ja Lapissa. Tuloksia alkoi näkyä 1980-luvun loppupuolella, kun pesivä kanta vähitellen kääntyi kasvuun. Merikotkatyöryhmän organisoima laaja talviruokinta jatkui melkein 30 vuotta ja lopetettiin vuonna 2000. Työryhmän vuosittain keräämä tarkka tieto Suomen merikotkakannan tilasta ja tuottokyvystä on osoittautunut niin arvokkaaksi, että kattava koko pesivän kannan inventointi jatkuu edelleen. Suojelutyötä on tehty varsinkin alkuvuosina tiiviissä yhteydessä ruotsalaisten kanssa, sittemmin yhteistyö on laajentunut koko Itämeren valuma-alueen kattavaksi. 

Kotimaassa työryhmä on saanut aikaiseksi mm. isoille petolinnuille vaarallisten sähköpylväiden suojauksen siten, että sähköverkosta vastaavat yhtiöt ovat rakentaneet pahimpiin paikkoihin johtimien yläpuolelle vaakapalkin, jota kotkat, sääkset ja huuhkajat voivat turvallisesti käyttää tähystyspaikkoina (linkki). Merkittävä on myös työryhmän laatima ohjeistus tuulivoiman rakentamisesta. Koska isot tuulimyllyt voivat olla väärin sijoitettuina vaarallisia merikotkille, julkaisi WWF suosituksen, jonka tärkein ohje oli välttää tuulimyllyjen sijoittamista kahta kilometriä lähemmäksi merikotkan pesää. Tämä tuulivoimaohje on osoittautunut toimivaksi, ja sitä on kunnioitettu melkein kaikkien Suomen tällä hetkellä pyörivien noin 800 tuulimyllyn rakentamisessa (linkki). Tietojenkäsittelyn ammattilaiset ja opiskelijat kehittivät 2000-luvun alussa Haliaeetus-tietokannan, johon Sääksisäätiön pesätarkastajat tallentavat tiedot jokaisen tunnetun pesän vuosittaisesta tarkastuksesta. Tietokantaa ylläpitää Luonnontieteellinen keskusmuseo, ja siellä on 2010-luvun lopussa talletettuna 16 311 pesätarkastusta ja tietoja 2 031 merikotkan entisestä ja nykyisestä puussa olevasta tai maahan jo pudonneesta pesästä. Vuonna 2019 yli sata pesätarkastajaa oli mukana tietojen keruussa ja tallennuksessa. Haliaeetus-tietokannasta luovutetaan vuosittain pesäpaikkatietoja viranomaisille.

Vuonna 2019 julkaistu Suomen luonnon uhanalaisuusraportti totesi ensi kerran, että merikotkakanta on saavuttanut elinvoimaisuuden eikä laji ole enää uhanalainen.

Suomessa asui v. 2019 työryhmän varmistaman tiedon mukaan yli 500 paria merikotkia, jotka saivat 570 poikasta. Merikotkatyöryhmä siirtyi vuodesta 2020 alkaen WWF:ltä Sääksisäätiön yhteyteen. 

Mikä uhkaa?

Tällä hetkellä Suomen merikotkakanta on vahva eikä ole näkyvissä mitään yksittäistä tekijää, joka veisi lajin samalla tavalla sukupuuton partaalle kuin 1960-70 -luvuilla. Kuitenkin aina vain tehokkaampi maankäyttö sekä metsien ja rantojen hyödyntäminen on vähentänyt merikotkalle soveltuvia rauhallisia pesämetsiä, joissa kasvaa suuria ja vahvaoksaisia puita. Samaan aikaan ravinnon mukana elimistöön kulkeutuvat akuutisti myrkylliset tai kasautuvat haitalliset kemikaalit väijyvät uhkana ravintoketjun huipulla olevalle lajille. Aiemmin DDT- ja PCB-yhdisteet sekä viime aikoina lyijy ovat osoittautuneet salakavaliksi vaaratekijöiksi.

Lintuinfluenssa tappoi Suomessakin merikotkia vuosina 2016-18. Heikkokuntoisia vesilintuja saalistava merikotka voi saada tartunnan milloin virus on levinnyt meidän rannikoillemme saakka. Se voi myöskin haaskojen kautta levittää infektiota eteenpäin toisille kotkille ja muille linnuille. Tällä voi olla vaarallisia seurauksia, jos sairaus pääsisi leviämään siipikarjan kasvatusyksiköihin.  Sairautta esiintyy kuitenkin harvoin Euroopassa.

Suuret tuulipuistot aiheuttavat vuosittain merikotkille kuolemia, kun linnut lentävät pyöriviin lapoihin. Norjassa on yhdessä ainoassa tuulipuistossa kuollut liki 60 merikotkaa ja Suomessakin kuolemantapauksia todetaan vuosittain. Yhteiskuntamme tehokas maankäyttö voi vaarantaa sopivan rauhallisten pesäpaikkojen tai isojen, vahvaoksaisten pesäpuiden saatavuutta. Tässä yhteistyö kaavoittajien ja metsäviranomaisten kanssa mahdolistaa merikotkan huomioon ottamisen. 

Siellä missä on rikkaita saalistusmaita, ei enää välttämättä löydy hiljaisia, syrjäisiä metsänkulmia, jossa satoja kiloja painava merikotkan risupesä pysyisi puussa vuosikymmenestä toiseen. Ja kun merikotkaa ei enää pitkiin aikoihin ole vainottu, on se rohkaistunut tulemaan lähemmäs asutusta ja rakentamaan pesänsä joskus talousmetsän isoihin siemenpuihin tai vähällä käytöllä olevien kesämökkien takamaille, jossa isot puut ovat saaneet rauhassa kasvaa. 

Tuoretta tietoa merikotkasta

Tulossa pian!
 

Ota yhteyttä!

Merikotkien suojelu ja kannan kehityksen seuranta on vapaaehtoistoimintaa, jossa luonnonharrastajien, tavallisten ihmisten ja tutkijoiden havainnot ovat tärkeitä. Ota rohkeasti yhteyttä ja kerro kiinnostavista havainnoitasi!

Merikotkan pesistä ylläpidetään Luonnontieteellisen keskusmuseon tietokantaa, jota Sääksisäätiön merikotkatyöryhmä täydentää havainnoilla ja pesien tarkastustiedoilla. Jos sinä tunnet merikotkan pesän tai tiedät niiden vakituisen oleskelualueen, ilmoita havainnostasi merikotkatyöryhmälle. Voit tehdä ilmoituksen luottamuksellisesti tähän osoitteeseen: merikotka@saaksisaatio.fi. Voit myös olla yhteydessä suoraan merikotkatyöryhmän jäseniin.

Alueen merikotkia seuraava pesätarkastaja on tarvittaessa sinuun yhteydessä, jos niin haluat. Merikotkatyöryhmälle voi ilmoittaa esim. maastosta löytyneestä loukkaantuneesta, kuolleesta merikotkasta tai niiden renkaista. Kuolleet merikotkat tulee lähettää Ruokavirastoon Ouluun. Matkahuolto toimittaa paketin maksutta perille. On tärkeää liittää mukaan tiedot linnun löytöpaikasta, ajankohdasta ja löytäjästä (linkki).

Merikotkatyöryhmä

Sääksisäätiön merikotkatyöryhmään kuuluvat seuraavat henkilöt:

Asiantuntija-apua

Vuosikymmenien kuluessa merikotkatyöryhmälle on tullut vakiintunut tehtävä antaa asiantuntijalausuntoja kaavoitusta, rakentamista, metsänkäsittelyä ym. koskevissa kysymyksissä, milloin nämä sivuavat merikotkan elinpiiriä. 

Luonnontieteellisen keskusmuseon Haliaeetus-tietokannassa on tiedot kaikista tunnetuista merikotkien pesistä ja pesinnöistä. Työryhmä voi perustelluista syistä luovuttaa tietokannasta tietoja rajatun alueen pesistä, näiden ympäristötiedoista tai pesintätuloksista viranomaisille, tutkijoille, kaavoittajille tai erilaisten hankkeiden suunnittelijoille. Tämä edellyttää ehdotonta luottamuksellisuutta ja sopimusta siitä, että tiedot eivät joudu vääriin käsiin. 

Asiantuntija-apua tai tietoja voi kysyä merikotkatyöryhmältä osoitteessa merikotka@saaksisaatio.fi
 

Sääksisäätiö - Finnish Osprey Foundation

PL 71, 13211 Hämeenlinna
 +358 500 306904
 mahyv@outlook.com
www.saaksisaatio.fi

Sääksikeskus - Osprey Center

Pohtiolammentie 64,
32670 Kangasala
 +358 40 528 3030
 jouko.alhainen@pp.inet.fi